Aloitetaan siitä, miksi minua hävettää. Olen käyttänyt niinkutsuttuun klassiseen musiikkin jollain tapaa 38 vuotta elämästäni. Olen oppinut soittamaan niinkuin pitää, käyttäytymään niinkuin pitää, olemaan hiljaa niinkuin pitää. Kun irtisanouduin eläkevirastani sinfoniaorkesterissa, olin jo hyvää vauhtia opettelemassa kaikesta oppimastani pois. Olin liian äänekäs, liian eläväinen, liian kriittinen.

Irtisanoutumisestani on kohta 7 vuotta, ja olen ajautunut koko ajan kauemmas. En halua olla lähempänä, kun kapellimestareille maksetaan liikaa, ohjelmistoa suunnittelee all-male-panel, tai omille sukulaisille tai kumppaneille hoidetaan hyviä solistikeikkoja.

Siis ihan totta – meillä on pääkaupunkiseudulla iso orkesteri, jonka taiteellinen ohjelmasuunnittelu tapahtuu pelkkien miesoletettujen toimesta. Ja tämän sanoessani minua hävettää niin vietävästi. Miten me olemme näin perseestä? (sanon vieläkin me, en tiedä miksi)

Yksi ihan tosi hävettävä asia on se, että kun joku rohkenee julkisesti ehdottaa, että klassisen musiikin maailman rakenteita olisi hyvä tarkastella, facebookissa (jossa klasarit tietysti vieläkin roikkuvat vaikkei kukaan muu) alkaa ”keskustelu”. Joku isosti vallassa kiinni oleva hahmo jyrähtää ja sadat klasarit komppailevat ja pilkkaavat ignorantteja tolloja, jotka eivät ymmärrä historiaa, joilta puuttuu sivistys.

Ja tiedättekö, olin itse ihan sitä samaa heimoa vielä 3-kymppisenä. Siis kauheeta, kulttuuriministerinä Paavo Arhinmäki? (Jos haluatte tehdä todella oudon aikahypyn vuoteen 2011, käykää katsomassa youtubesta Oopperan väen tekemä ”hauska” video ”Paavolle”, jossa mm. Leif Segerstam ”räppää”) Arhinmäki piti hip-hopista ja jalkapallosta enemmän kuin klassisesta musiikista. Anteeksiantamatonta.

Kaikkein vaikeinta minulla taitaa kuitenkin olla kapellimestarien kanssa. Tällä hetkellä on hienoa löytää agentuuriin mahdollisimman nuoria (lue=kokemattomia ja musiikin syvällistä ymmärrystä vielä vuosikymmeniä opettelevia) kapellimestareita, joista saadaan hyviä ihmelapsijuttuja lehtiin. Agentuuri lypsää nämä nuoret kuiviin, jos he siihen suostuvat. Ja tottakai suostuvat. Heille saatetaan maksaa illasta 100 kertaa enemmän kuin orkesterin soittajalle. Sitten heitä lennätetään maailmalle, syötetään ja juotetaan ja annetaan korruptoitua kaikessa rauhassa.

Nykyään tavataan sanoa, että kapellimestarikulttuuri on muuttunut. Ettei enää ole maestrokulttia. Samaan aikaan kuitenkin eräs tähtisumuista uraa tekevä herra kiukuttelee ja huutaa orkestereille, toinen lähettää kuvia peniksestään alaisilleen mutta saa jatkaa sopimustaan, kolmas sattuu olemaan alasti pukuhuoneessaan kun kutsuu konsertin tuottajan paikalle. Nämä ovat viimeisen vuoden aikana tapahtuneita asioita suurissa saleissa Euroopassa.
No, nämä nyt olivat tämmöisiä aika pienen piirin ongelmia. Onhan meillä tärkeämpiä asioita, joihin ottaa kantaa. Mutta kun ei kukaan ota kantaa niihinkään. Kulttuurileikkauksia ei uskalleta avoimesti kritisoida, kun pelottaa. Verratkaapa teattereiden ja orkestereiden käyttäytymistä tällä hetkellä Sakset seis -kampanjan ollessa käynnissä. Jännittääkö siellä musiikkitalossa niin paljon se, että yleisöstä suuri osa on kokoomuslaista ja rkp:laista?

Teattereissa muuten nykyään järjestetään myös aktivistisia tapahtumia, joissa voidaan puhua vaikkapa ekokatastrofista ja palestiinalaisten kansanmurhasta. Haluaisin jotenkin ymmärtää, miksei näille asioille anneta tilaa juuri Musiikki- tai Oopperataloissa, mutta en minä taida ymmärtää. Tai ehkä en vain halua uskoa, että minun alani ihmiset ovat niin lapasia. Ai niin joo joo, musiikki on kaikkien yhteinen kieli eikä se ole poliittista ja laatu ja mestariteokset, hienovaraisuus viestinnässä, musiikilla ei ole sukupuolta eikä ihonväriä, täällä ihminen saa rauhoittua maailman melskeiltä, orientalismissa ei ole mitään ongelmaa, miksi nykyään pitää tunkea sitä diversiteettiä joka paikkaan, tämä nyt on vaan laiva joka kääntyy hitaasti.

Hävettää, miten jälkijunassa ollaan, omasta tahdostamme.

Niin se alun lause. Saan edelleen rakkaudellisia ja täyttymyksellisiä kokemuksia, kun soitan tätä musiikkia. Vaaditaan: hyviä ihmisiä, taitoa ja kuuntelua, ihan niitä perus työpaikkajuttuja. Jos on pakko soittaa kapellimestarin kanssa, niin Sir Simon Rattle kelpaa minulle. Hän nimittäin kantoi kiertueella omaa matkalaukkuaan.

Suurimman osan ajasta kuitenkin minusta tuntuu, ettei minulla ole enää mitään asiaa Musiikkitalolle. Tottakai se on lähinnä omassa päässäni, sehän on tunne. Tai ehkä minä ajattelen, että minunkaltaistani ihmistä ei kaivata instituutioissa. Ja kun minunkaltaiseni lähtevät, konservatiivit saavat vielä enemmän valtaa.

Tämä puhe jäi kesken, koska

Let’s start with why I’m ashamed. I’ve spent 38 years of my life in some form or the other with so-called classical music. I’ve learned to play the way I should, to behave the way I should, to be quiet the way I should. When I resigned from my lifelong post in the symphony orchestra, I was already well on the way to unlearning everything I had learned. I was too loud, too lively, too critical.

It’s almost 7 years since my resignation, and I’ve been drifting further and further away. I don’t want to be close when conductors are paid too much, when the repertoire is designed by an all-male panel, or when good soloist jobs are arranged for one’s own relatives or partners.

I mean, really – we have a big orchestra in the capital region whose artistic programming is done by an all-male cast. And saying this makes me feel so ashamed. How can we be so fucked up? (I still say we, I don’t know why)

One of the really, really shameful things is that when someone dares to publicly suggest that the structures of the classical music world should be looked at, a ”discussion” starts on Facebook (where the classical musicians still hang out, of course, but no one else does). Some bigwig in power thunders and hundreds of musicians join in and mock ignorant fools who don’t understand history, who lack civility.

And you know, I was still in the same tribe myself in my 30s. I mean, awful, Paavo Arhinmäki as Minister of Culture? (If you want to do a really weird time jump to 2011, check out the ”funny” video called ”Paavo” made by the Opera people on youtube, in which Leif Segerstam ”raps” among others) Arhinmäki liked hip-hop and football more than classical music. Unforgivable.

I think the most difficult thing for me, however, is with conductors. At the moment, it’s great to find conductors who are as young as possible (read: inexperienced and still decades away from a profound understanding of music) for the agency, and who make good wunderkind stories for the magazines. The agency will milk these young people dry if they agree. And of course they will. They may be paid 100 times more per night than an orchestral player. Then they are flown out into the world, fed and catered for and allowed to corrupt in peace.

Nowadays it is often said that the conductor culture has changed. That there is no longer a maestro cult. Yet at the same time, a gentleman with a nebulous career is tantruming and shouting at orchestras, another one is sending pictures of his penis to his subordinates but is allowed to continue with his contract, a third happens to be naked in his dressing room when inviting the producer of a concert in. These are all real cases from the past year in the great music halls of Europe.

Well, these are problems of rather small circles. After all, we have more important things to take a stance on – but no one does that either. People don’t dare to criticise cultural cuts openly because they are afraid. Just compare the behaviour of theatres and orchestras at the moment with the ’Stop the scissors’ campaign. Is it so touchy in the Music Centre because a large proportion of the audience is from the National Coalition Party and the Swedish Folk Party?

Incidentally, theatres nowadays also host activist events where people can talk about, for example, the ecological disaster and the genocide of the Palestinians. Somehow I would like to understand why these themes are not given space in the Music or Opera Houses, but I do not think I do. Or maybe I just don’t want to believe that people in my field are wimps. Oh yes yes yes yes, music is a common language for all and it’s not political and quality and masterpieces, subtlety in communication, music has no gender or colour, here you can relax from the world’s turmoil, there’s no problem with orientalism, why do we nowadays have to push diversity everywhere, it’s just a ship that turns slowly.

I’m ashamed of how far behind we are, of our own free will.

That’s the opening sentence. I still get loving and fulfilling experiences when I play this music. It requires: good people, skill and listening, just the basic stuff. If you have to play with a conductor, Sir Simon Rattle will do for me. He at least carries his own suitcase on tour.

Most of the time, however, I feel like I have no business in the Music Centre any more. Of course it’s mostly in my head, that’s the feeling. Or maybe it’s me thinking that a person like me is not missed in institutions. And when people like me leave, conservatives will have even more power.

This speech is left unfinished because